Tämmöinen maanantai

Nyt oli vuorossa levoton yö, kuten niin usein työviikon alussa. Pitkästä aikaa koin hiipivää ahdistusta työasioista; haastavista, rehellisesti sanottuna rasittavista asiakkaista, paikallaan junnaavista asioista, ajoittain koetusta riittämättömyyden tunteesta... Oli ihanaa, kun mies oli kotona töistä tullessani. Viikonlopun hän oli työporukan pikkujoulureissussa, jo kaipasinkin häntä vetovuoroon. Yövuorojen lomassa (pystyy nukkumaan yötyössä jnkn verran) hän saa nyt pyöritettyä arkiaamuja/-päiviä paremmin kuin minä.

Lähdin heti lenkille, vaikka mittarilukema oli -17C (miten saa asteen merkin?) . Parikymmentä minuuttia kipitin hämärtyvässä pakkasillassa, jalat pysyivät lämpimänä polviin asti, reidet ja pakarat jäässä, yläkroppa hiestä märkänä. Talvijuoksu on uusi aluevaltaus, joten kerrospukeutumista täytyy vielä harjoitella. Mutta hyvää se teki pienikin lenkki!

Lapset halusivat otsalamppujen kanssa pihalle vielä ruoan jälkeen. Viihtyivät kylmässä melkein 1,5h, leikkivät viereisellä pellolla lumensekaisessa heinikossa. Posket ihanasti punoittaen tulivat glögille ja luumurahkalle. Joulukortit odottavat kirjoittamista tuossa tulostimen päällä, josko huomenissa aloittaisin...

Kirkasta

Nukuin pitkän pitkät yöunet, melkein kellon ympäri. Sain eilen varmaan "raitisilmamyrkytyksen" vietettyäni neljä tuntia kipakassa pakkassäässä kuntamme joulun avauksessa. Adventtikynttelikkö löysi oman tutun paikkansa jo eilen, aamupalalle sytytin ensimmäisen kynttilän. En muista paloiko meillä kotona koskaan adventtikynttilät, mutta omille lapsilleni olen halunnut tämän tavan siirtää... Hoosianna jäi laulamatta, kuulemattakin, koska lastenohjelmat veivät voiton. Joululauluja levyltä kuuntelimme kuitenkin hetken verran Neidin kanssa siivotessamme heidän askartelutarvike-/pelikomeroaan. Muutama mukava, mutta meillä jo tarpeeton asia saa lähteä kierrätyslahjana eteenpäin.

Ulkona raikasta ja kaunista edelleen. Lähistöllä ei ole kunnon pulkkamäkeä, mutta tiemme on päättyvä ja loppupäästä löytyy sen verran mäentynkää, että vauhtiin pääsimme. Kuuma glögi maistui sen jälkeen kaikille!

Olen miettinyt joulunviettoasioita, lähinnä lahja-ja ruokapuolta. Uusimmassa Yhteishyvässä oli ekojouluotsikolla hyvä artikkeli, joka herätteli miettimään omia tapoja ja tottumuksia. Kun arkikin meinaa olla ajoittain niin yltäkylläistä, niin miten sen juhlan erottaa? Siihen yritetään satsata vieläkin enemmän, ja helposti menee överiksi... ja loppujen lopuksi vain muutaman päivän takia.

Niin kaunista

Ihana lumi, ihana valkeus, ihana valo... Valo, jota tänään antoi myös itse aurinko! Valoa myös tulesta, joka jokaisessa tulipesässä, jopa kahteen kertaan. Tätä talven kuuluukin olla, tuntua oikeasti erilaiselta kuin syksyn. Pakkasenraikkaat petivaatteet ja puhtaat lakanat. Glögiä riittävästi. Kynttilöitä ja joulun tunnelmavaloja sopivasti. Terve väsymys ajaa kuitenkin minua jo peiton alle, vaikka uusi kirja houkuttaisi ja äidille lahjaksi tekeillä oleva valokuvakirjakin polttelee... ehkä huomenna jaksan paremmin!

Lunta tulvillaan....

Kuva on viime vuodenvaihteesta, mutta kohta ehkä ja toivottavasti näyttää samanlaiselta! Ainakin tänään on lunta tullut kiitettävästi, ja tulee edelleen! Muut kiroaa, manaa ja tuskailee, mie tykkään! Jouluvalot aion viritellä viikonloppuna, ensimmäinen adventti on mielestäni se oikea aika. Sisällä tosin jo yhdet palavat... tai oikeastaan kahdet, koska lapsilla on yövalona lamppusarja, ollut jo siitä lähtien kun syksyn yöt alkoivat pimentyä. Glögikaudenkin aloitusta pitkitän myös yleensä ekaan adventtiin, mutta eilen annoin periksi :)! Neiti keksi kaapista jo valmiiksi ostamani glögitölkin, ja se oli menoa se!

Toivon kovasti, että pakkanen ja lumi pysyisivät, jouluna täytyy muuten olla verhot kiinni sisällä, hakea tunnelmaa muusta kuin maisemasta... ja tokihan siihen moni muukin asia vaikuttaa, mutta eittämättä lumi kuuluu jouluun! Tänään suunnittelemme yhdistysväen kanssa tulevana viikonloppuna olevaan kuntamme joulunavaustapahtumaan koko perheen tonttupolkua... lumen puolesta puitteet lienevät oivalliset lauantaina, mutta hiukan jännittää onko pakkanen liian kireä....

Arkionnea ja Kultahippuja

Onnea on kun satoi lunta. Onnea on ajaa hyvässä seurassa, pimenevässä marraskuun illassa vieraalle paikkakunnalle lempiartistin kirkkokonserttiin. Onnea on ihastella hienoa lasimaalausta kirkon alttarilla. Onnea on lumoutua ja liikuttua jälleen kerran lempiartistin musiikista, karismasta, tulkinnan intensiivisyydestä. Onnea on antaa kolehtiin rahaa. Onnea on vaihtaa muutama sana lempiartistin kanssa. Onnea on huomata jouluvaloja matkan varrella. Onnea on nauraa vedet silmissä kun ajetaan väärään suuntaan ja navigaattori sekoaa. Onnea on käydä vielä iltakahvilla/-teellä huoltoasemalla, koska ei ole kiire, eikä aamulla töitä. Onnea on kun voi puhua oikeastaan ihan mistä vaan matkan aikana. Onnea on kun ikäerolla ei ole mitään merkitystä. Onnea on kun kuulee, että lapset ovat kaivanneet illan aikana.

Kaikista kauniista lauluistaan tänään kolmen koskettavimman joukossa oli tämä... onnen hetkiä kaikille!

Arki-iloa

Neiti taiteili kortin sekä koulussa että kuvataidekoulussa.

Hra Kuopuksen näkemys itsestään ja isästään on melko hervoton!

Aivan hullun huonosti nukutun yön jälkeen harmaa viikon aloitus olikin ihan hyvä. Työpäivä oli sopiva tahdiltaan. Kotona vaihdoimme lennossa vuoroa, mies lähti viemään neitiä kuvikseen. Minä laitoin ruokaa antaumuksella, mies oli tehnyt lihapullataikinan valmiiksi, pyörittelin pullat ja tein muusia kaveriksi kera viherpippurikastikkeen (joka oli keitettyjen pakastevihannesten lisäksi toinen puolivalmis aterianosa), kyytipojaksi porkkanraastetta. Sain mieheltä synttärilahjaksi kirjan nimeltään Petos lautasella, tiedätkö mitä kaikkea suuhusi panet? En ole vielä ehtinyt sitä aloittaa, vähän vain olen silmäillyt. Mutta ilman tätä kirjaakin tiedän ja tunnustan, että meillä syödään liikaa eineksiä yms epäkelpoa evästä. Josko saisin tästä lisäpotkua?

Sytytin keittiön kattokruunuun kynttilät pöytään käydessämme, ja hetken tuntui ihan muulta kuin maanantai-illalta! Pientä kähinää ja väsymystä tosin oli ilmassa, Neiti nuhainen ja Hra ylikierroksilla. Nyt ovat onnellisesti unten mailla, mies salilla ja minä kuuntelen sadetta sekä eteisen välipohjassa/seinissä rapistelevaa hiirtä. Vuosi sitten eivät hiirulaiset vaivanneet, kun kissat tulivat taloon. Nyt ei tunnu kissanhajut pelottavan siimahäntää! Roope ei oikein pysty tekemään mitään, vaikka äänet sitäkin häiritsevät! No ehkä se hiiri löytää jonkun muunkin paikan vielä ennen talvea... tai sitten ei!

Lasten isänpäiväkortit tuovat hyvää mieltä keittiön pöydällä...

Isänpäivänä uimahallin saunassa

ehtii miettiä monemoista, kun sinne sattuu pääsemään yksikseen. Kesken isänpäivän huomasin miettiväni äitiäni. Kuuntelin aikuisen tyttären ja hänen äitinsä keskustelua. Siitä ajatukseni kääntyivät siihen, etten muista koskaan saunoneeni äitini kanssa. Hän ei kertakaikkiaan ole saunaihminen ja ehkä joidenkin mielestä jopa kummajainen. Suomalainen, joka ei pidä saunomisesta! Mutta niin se on aina ollut. Toisaalta lapsuuteni kodeissa ei edes ollut saunaa ennen kuin vasta ollessani jo teini-ikäinen. Isäni, mummojeni ja ukkieni, serkkujeni ja tätini kanssa kyllä muistan ahkerat löylynheitot, hangessapyörimiset ja vastan kanssa kylpemisen.

Sinne uimahallin saunaan päädyin isänpäivänä siten, että ostin miehelleni isänpäivälahjaksi osallistumisen paikallisen lehden kerran kuussa järjestettävään puistojuoksuun. Osallistumismaksuun kuului sauna ja uintikin, jonka tosin jätimme väliin. Lapset lahjoivat isänsä aamusella, kortit olivat vähintään yhtä hellyttäviä kuin vuosi sitten. Itsekin ostin hänelle juoksun lisäksi kirjan... vaikkei hän isäni olekaan, mutta minusta on mukava antaa lahjoja, joten miksi jättää hyvä tilaisuus käyttämättä. Ja mieheni on niin hyvä isä, että ansaitsi joka paketin! Yläpuolella olevassa kuvassa mies ja lapset lokakuisella telttaretkellä ikuistettuna.


Oma isäni on reissussa Saksassa, soitimme hänelle tietämättä tätä. Havahduin siihen (jälleen kerran), että pitkän välimatkan takia emme tiedä toistemme arkielämän tapahtumista... isälläni kun ei ole tapana kovin tiuhaan soitella huvikseen kysyäkseen kuulumisia. Silti hän välittää lapsistamme kovasti, ja tavatessa ukki on heille mieluinen kaveri... toivottavasti hänen jäädessään eläkkeelle ensi keväänä, löytyisi tapaamisillekin useammin aikaa.

Isänisälle eli ukilleni en saanut soitetuksi, koska tiedän ettei hän muista minua. Muistisairaus on edennyt vauhdilla, viimeisen reilun kuukauden hän on asunut ryhmäkodissa. Käydessäni idän reissulla hänen luonaan, hän vain ihmetteli ikääni ja sitä että minulla on lapsia, kun olen itsekin niin lapsi vielä... Kuvassa ukki sitomassa vastoja nuoremman siskoni kanssa joskus 1980-luvun puolivälissä... Onneksi itsellä on vielä muistot, ja nimenomaan hyvät muistot ukista. Tai molemmista ukeista, myös kaksi vuotta sitten kuolleesta äitini isästä.

Sankaritar

Vajaa neljä tuntia sitten tuli ensi rääkäisystäni kuluneeksi 34 vuotta. Mikä ikä se on? Ei vielä ihan puolivälissä neljääkymmentä...  Olen potenut vaihtelevaa ikäkriisiä Hra Kuopuksen syntymästä asti; kipuillut kolmannen lapsen toiveessa, miettinyt ammatinvaihtoa, aloittanut monta kertaa terveellisemmän elämän. Ja sitten taas toisaalta ollut valtavan tyytyväinen kaikkeen siihen mitä on. Tiktakin Sankaritar-kappaleen sanat osuvat nappiin, vaikken muuten kyseistä bändiä radiosoittoa enempää ole kuunnellut. Itsensä kanssa sitä taistelee ja rimpuilee kaikkein eniten tässä elämässä. Tänään kuitenkin pidän hyvän päivän, vaikka töissä onkin hieman stressaavaa. 

Värejä

Pipo on tekeillä. Löysin perjantaina kirpparilta piristävän raitatyynyn. Suolalamppu luo kaunista valoa ja tunnelmaa. Äiti osti täällä viime viikolla ollessaan syklaamin. En ole yleensä saanut tätä kukkaa pysymään hengissä. Toivotaan, että onnistuisin nyt. Väri on ainakin hyvä. Väriä myös ruoan muodossa, porkkanavoittoinen kasvissosekeitto porisee puuliedellä ja sen kaveriksi sämpylöitä tulollaan. Iski oikea emäntävaihde päälle eilisen hippailun aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta... vai juuriko siksi?

Pienellä viiveellä

tänne kirjoitan. Usein teen postauksia päässäni, mutta en vain ole saanut kirjoitettua. Toisaalta kuvattomuus rajoittaa selvästi kirjoittamistani. Kamera on ihan kunnossa, mutta edelleenkään en ole saanut asennettua kuvakäsittelyohjelmaa tähän uuteen koneeseen. Muutenkin kuvaamiseni hiipuu ajoittain... nyt lienee semmoinen hetki.

Kaikki kutakuinkin mallillaan; kiva vapaapäivä takana kera aamulenkin ja kampaamoreissun. Fiksuina siivosimme kerrankin jo heti vapaiden aluksi eli eilen. Tänään vielä puhtaat lakanat omaan sänkyyn. Mies ja lapset kävivät keräämäässä karpaloita muutaman desin. Hra Kuopus sanoi, että olipa kiva olla metsässä pitkästä aikaa. Nyt karpaloita mansikoiden kera iltapalarahkassa. Nenäpäiväohjelma kiinnostaa lapsia, minä haaveilen aloittavani sen Neidin pipon. Huomenna lapset menevät appivanhemmille yökylään ja me pääsemme hippaamaan miehen kanssa eräisiin possujuhliin :) Kivaa pitkästä aikaa!